... Vaikka välillä meinaakin aina usko loppua. Nyt on lääkitys ollut melkolailla oikeilla malleilla. Eli Valproaattiarvot näytti silloin 2 viikkoa sitten reilua neljää sataa, joka vihdoin on viitearvojen sisällä, eli siellä missä pitääkin. Ei nyt kuitenkaan ole vaaraa, että yli menisi vieläkään. Eli tällä hetkellä siis menee aamulla 40 mg Sepramia, iltapäivästä 600 mg Deprakinea ja illalla vielä 900 mg lisää.

T:n olen taas vaihteeksi unohtanut kokonaan elämästäni ja tällä hetkellä se tuntuu tosi hyvältä. Mutta saapa nähdä mitä toi ensi viikko taas tuo tullessaan. Tällä hetkellä olen kyllä aikonut paiskia töitä ja levätä sen minkä on mahdollista ja valmistautua joulun viettoon.

Psykologiahan se olisi luvassa taas ja pitäisi varata työterveyteenkin aika terveystarkastukseen. Tutkivat kuulon ja ottavat veren kuvan, joka on kyl ihan hyvä ottaa jo tän lääkityksenkin takia, ettei ala elimet hajoamaan. Eli maksa, munuaiset ja kolesterooli voi olla ihan hyvä tarkistaa ton Deprakinen takiakin.

Oon kovasti nyt lukenut kirjoja viime aikoina. Ihan hömppää ja sitten tähän tautiin liittyvää. Joilla pystyisi suinkin pääsemään sinuiksi tämän kanssa ja oppimaan asioita, että pystyn ennakoimaan paremmin ja selättämään taudin, jos meinaa käydä agressiiviseksi.

Ehdottomasti suosittelemisen arvoinen kirja on Kay Redfield Jamison:in Levoton mieli - Maanis-depressiivisen psykologin muistelmat. Se on sellainen opus, jota voin suositella ihan lukuromaanina ystäville ja sukulaisillekin, että voisivat oppia ymmärtämään minua paremmin.

Nyt olen kyllä huomannut sellaisenkin lieveilmiön, että äiti alkaa epäilemään itselläänkin samaa sairautta ja veljelläni myös. Veljestä mulla on jonkun asteinen epäilys itselläkin ja välillä tuo muorikin tuntuu vähän siltä. Mutta toisaalta en kyllä usko ihan täysin. Onhan sillä välillä ihan hulluja tempauksiakin, mutta en mä ole niitä osannut epänormaaleina pitää. Ja kaipa sillä on niin hyvät tulot, että talous kestää älynväläykset ja tuhlailut paremmin.

Jokohan mun olo pikkuhiljaa alkaisi olla normaali? Sunnuntaista lähtien on mieli ollut jotenkin selkeämpi ja positiivisempi. Paniikkikaan ei vaivaa enää niin pahasti. Ja vähän meinaa joulumielikin hiipiä mieleen.

Mä oon miettinyt tänään kovasti noita mun estoja. Miksi on niin vaikeaa näyttäytyä rakkaan kanssa julkisesti missään? Saati sitten suudella julkisesti. Ja miksi mä edelleen pidän siitä kulissista tiukasti kiinni, että me muka ollaan vielä palaamassa yhteen M:n kanssa? Tällä hetkellä se tuntuu aivan turhalta ja itsekkäältä. Ja sitä paitsi, mähän olen taas onnellisesti yhdessä T:n kanssa. Jospa sekin nyt vihdoin asettuisi uomiinsa virtaamaan rauhallisesti. Eihän sitä paljon pääse romantiikkaakaan syntymään, kun toinen on estoinen ja arka. Silti mä kateellisena katson pariskuntia, jotka suutelee tungoksessa ja tekee yhdessä asioita. Mäkin haluaisin tehdä niin.

Mutta kai mulle on ollut helpompi kypsyä asioihin rauhallisempaan tahtiin kaikin puolin. Vaikka itse tuppaankin tekemään radikaalimpia päätöksiä. Tiedän, että teen oikein mutta silti sitä ei uskalla hyväksyä. Ja uskalla seisoa päätöksensä takana täysin. Miksi mä ajattelen edelleen koko ajan, mitä muut musta puhuu??? Toisaalta toipuminen on mulle helpompaa, jos saan käydä asioita omassa rauhassani, eikä puida niitä kaikkien muiden kanssa. Eikä se ole tarkoituksen mukaistakaan.

Eilen oli tulleet ne mun vaplroaattikokeiden tuloksetkin. Ja tulos oli perin yllättävä! Pitoisuus oli pudonnut varsin radikaalisti, vaikka anostusta oltiin nostettu. Tällä kertaa pitoisuus oli vain 128 ja senhän pitäisi olla vähintään 300. Käsittämätöntä... Joten tuon seurauksena annostusta nostetaan taas. Tänään, huomenna ja ylihuomenna pitäisi syödä 4 tablettia 2 erässä, yli 600mg + 600mg ja lauantaina sitten 5 tablettia jo. Seuraavalla viikolla taas labraan ottamaan kokeet.

Aamulla taas uni maittoi. Otin Sepramin ja söin aamupalaa ja läksin töihin kymmeneksi. Töiden teosta ei ole tullut koko päivänä oikein mitään. Olo oli aamusta semmoinen sähköisen ärtynyt ja ylienerginen. Sitten pitikin jo ottaa se puolen päivän satsi Deprakinea. Sen otettuani menin syömään ja olo oli todella tukkoinen. Kädet vapisten yritin syödä, mutta ei tahtonut ruoka mennä kurkusta alas. Joten puolet jäi syömättä. Jos tässä vielä töissä vähän aikaa yrittäisi olla ja lähtisi sitten kotiin... Pitäisi leipoa ja siivotakin vähäsen. Huomaan, että unohdin taas kerran ottaa ruokalassa jälkiruokakahvin.

Mutta olo on kyllä perin kummallinen tällä hetkellä. Ihan kuin olisi jossain kuplassa. Ja leijuisin kaiken yläpuolella. Onneksi niin, Se pyörteinen musta joki raivoaa jossain tuolla jalkojeni alapuolella ja itse leijun sen yläpuolella pisaroiden ulottumattomissa. Aivojen tilalla on violetti pumpuli pilvi ja pahat henget on lukkojen takana tänään. Pian lempeät kädet kuljettava kuplani koivujen väliin ripustettuun riippukeinuun ja tuudittavat kesätuulen tahtiin kauniisiin purppuraisen punaisiin uniin, joissa linnut laulavat ja kaikilla on hyvä olla.

Löysin tämmöisen testin netistä. http://www.piepalace.ca/blog/asperger-test-aq-test Nähtävästi olen aika paljon kallellaan myös tuohon aspergerin syndroomaan... Tulokseni oli 35

Tää päivä on taas ollut semmoista myllerrystä kuin vaan voi olla. Hitto, noi tasaavat lääkkeet tekee kaikkea muuta kuin tasaa mun oloa!!! Olo on kuin koskessa pyörisi. Miten voikaan yhden päivän aikana mieli aaltoilla näin pahasti taas? Pakokauhusta paniikkiin ja suisidaalisesta olosta voiton riemuun. Mä oon ihan poikki, vaikka kello on vasta yksi päivällä!

Viime päivinä olen työkuntoa tosiaan joutunut vähän pohtimaan myös. Tuntuu, että unohtelen pienempiäkin juttuja, saati että muistaisin isompia. Toisaalta miten voikaan pystyä työskentelemään häiriintymättä  ja keskittyneesti, jos aivoissa käy tuommoinen sähkömyrsky?

Löysin vihdoin eilen kirjastostakin pari kirjaa, jotka käsittelevät kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Aloitin lukemaan eilen illalla Leena Vähäkylän Mieli keinussa - Tarinoita masennuksesta ja maniasta - kirjaa. Tarinat tuntuvat niin omilta, kuin voi olla. Ei voi käsittää, että muutkin elävät samanlaista elämää. Ja välillä nousee karvat pystyyn, miten ahdistavalta tuntuu lukea semmoisesta kaaoksesta, mitä toiset ovat joutuneet kokemaan. Mieleen herää kysymyksiä, miten läheiset jaksavat katsoa sivusta meikäläisenkin toilailuja ja sekoilua? Ja miten mä satutan muita.  Järjellä kun yrittää ajatella, ehkä viisain sijoituspaikka meikäläisellekin olisi hullujen huone...  Etenkin hypomaniavaiheessa. Itsellä olo on silloin loistava ja aikaan saava. Mutta millään todellisuudella ei ole silloin välilä. Ja läheiset unohtuvat. Vaikka elämä onkin niin ihanaa kaikin puolin. On ihana tutustua uusiin ihmisiin ja nauttia täysin siemauksin siitä kaikesta, mitä kohtalo voi minulle tarjota. Ja sitten kun tulee se päivä, että alkaa laskuja tippua niiden päivien jäljiltä ja muita seuraamuksia. Iskee ahdistus ja synkkyys. Tuntuu, kuin musta huppu laskeutuisi päälleni. Apua ei ilkeä keneltäkään pyytää, kun sitä on kaikkivoipaisuudessaan huonolla tuurilla haistatellut paskat ystäville ja tehnyt ohareita uusien ihastuksien perässä juostessa. Perintätoimiston kirjeitä tippuu sitä tahtia, ettei aina muista mitä on maksanut ja mitä ei. Ja kaikki ahdistaa niin paljon, ettei  välttämättä ole toimintakykyä hoitaa kaikkea. Häpeä on hirveä ja itseinho. Mitä olenkaan taas tehnyt?!? Ja Miksi? Mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämmöisen elämän? Tekisi mieli hakata päätä seinään tai nauloja otsaan. Pistää pussi päähän ja unohtaa tehdä siihen ilmareiät ja narulla kaulan ympärille rusetti. Sängyn alla olisi turvallisin paikka. No, eipä siinä auta muu yleensä kuin ottaa itseään taas niskasta kiinni ja yrittää hoidella asiat parhain päin. Ja hoitaa rästihommat kuntoon ja yrittää saada itselleen maksuaikaa järjestettyä tai kehittää rahaa jostain. Sitten kun ne asiat on hoidossa vannoo taas, ettei ikinä enää sekoile. Normaalitilassa menee muutama päivä tiukassa kurissa ja järjestyksessä. Päivät täyttyvät pyykkivuorien silityksellä ja siivoamisella yms. normaalilla. Kunnes alkaa taas tympiä koko homma ja istun yhden illan ja yön koneen ääressä näpertämässä omiani tai jotain muuta mukavaa ja sen jälkeen voikin taas alkaa kaiken alusta. Välillä sykli kestää pitempään välillä vähemmän aikaa. Alkuun saattoi olla, että meni puolikin vuotta ihan kivasti, sitten keväällä taas riehaannuin ja kesän rällästin ja syksyllä taas iski debis ja talvi meni ryhdistäytyessä. Viime aikoina meni varmaan neljännes vuosittain syklit ja sitten jopa kuukauden aikana saatoin käydä kaiken läpi. Joten kaikki alkoi käymään tosi raskaaksi ja voimia kuluu paljon. Ja nyt olo on jo niin sekava, että mulla heittelee aallot koko ajan laidasta toiseen. Pari tuntia voin olla riehakkaalla tuulella ja sitten taas romahtaa kaikki.

Se paha tässä lähes jatkuvassa masennuksessa nyt on, että mun alkaa tehdä mieli alkoholia. Olisi kiva tempaista yhtenä viikonloppuna kunnon meiningit päälle ja löytää itsensä ties kenen luota aamulla. Eniten on ikävä yhtä J:tä, mutta sekin on nykyään varattu, joten eipä voi senkään kanssa tehdä mitään... Kaipa sekin oli vain se tunne, mikä siitä yöstä tuli ja kuinka mä olin se palvottu. Muinoin kun kaikki meni aina toisin päin. Mä olin se epävarma ja pelkäsin, että toinen siitä häviää jonnekin. Nyt on kaikki ollut toisin...  ja mitä sitten? Mullahan on kaksi miestä edelleen tuossa odottamassa mun paranemista. Mitä niille tapahtuisi? Onko sillä väliäkään? Juuri nyt en taas jaksa edes välittää. Olo on itsellä niin tuskainen, että tahdoisi vaan hetken relata ja nauttia hyvästä olosta ja unohtaa tää kaikki paska edes yhdeksi illaksi.

Viime viikkoinen psykiatrilla käynti taas avasi muutamia lukkoja ja auttoi käymään menneisyyttään taas läpi uudessa valossa.

Eilen aamulla otinkin vielä epähuomiossa kahteen kertaan aamulääkkeet. Olo oli sen mukainen. Hah haa! Olin oikein pirteä ja energinen koko päivän. Illasta alkoi tosin mennä jo vähän ylikierroksille ja repesin melkein saman tien itkemään, kun otin tasaavat iltalääkkeet.

Iskä oli tunkenut itsensä kylään M:n luo juuri sopivasti, kun tulin poikia tuomaan ja heti alkoi valittamaan, että olisi se ollut mukava, jos olisin soittanut viime viikonloppuna. Sanoin, että hitostako mä voin ikinä tietää, mitä on suunniteltu, kun kaikki asiat hoidetaan mun selkäni takana muiden kanssa sopien. Ei tullut sitten mieleen soittaa, kun oli niin paljon kaikkea muutakin muistettavaa. Sen jälkeen yritin jotain yleistä puhua omista kuulumisistani, mutta herra vaikeni kuin muuri, eikä reagoinut sanoihini mihinkään. Kiitti, mulle riitti! Mitä ihmeen pahaa mä olen tehnyt, että mulla on tommoinen isä??? Ei todellakaan huvita isänpäivänä soitella, kun isää ei lapsensa kiinnosta mitenkään muuten.

T kävi illalla, kun pyysin käymään. Sekin kehtasi mun päätä sekoittaa ja toi kukkia, perkele! No, en mä sille enää vihainen ole, mutta silti...  Mä en todellakaan tiedä, mitä mä tahdon. Kertoi myös törmänneensä entiseen työkaveriimme K:hon ja se oli kysynyt, mihin sä oot Mimosan jättänyt? T oli esittänyt ihan tietämätöntä ja saanut kuulla, että koko entinen työpaikka on taas niin tietävinään meidän olevan kimpassa. Hitto! Ostakaa oma elämä!!!

Kiva on taas parin viikon päästä mennä sinne kaikkien retosteltavaksi ja silmätikuksi...

Onneksi huomenna on taas psykiatri... Olispa tulleet ne valproaattikokeen tulokset jo, niin saisi helpotusta tähän oloon. Ja voisi aloittaa lääkityksen uudelta pohjalta. Mä en todellakaan tiedä kauanko mä kestän tätä oloa tällä mallilla. Toi eilinen mokaus kyllä antaa vähän toivoa, että lääkitys voisi ehkä olla joskus hyvällä mallillakin... Mutta miten kauan mä niitäkin joudun syömään?

Viime viikolla itkin monet illat silmät turvoksiin oloani ja välillä kaikki tuntui niin turhalta. Tänäänkin olisin kaikista mieluiten jäänyt vaan kotiin nukkumaan. Tuskin kukaan olisi edes huomannut sitä. Mieluiten olisinkin näkymätön. Työkuntoani olen myös miettinyt. Tokihan mä olen työkuntoinen, kunhan ei tarvitse mitään vaikeaa miettiä, eikä ketään nähdä. Voisikohan tätä hommaa tehdä etänä sittenkin?