Nyt on sitten saatu diagnoosi ja uusi lääkitys alkaa illalla. Kärsin (?) siis kaksisuuntaisen mielialahäirön II tyypistä eli hypomaniasta. Nyt on jotenkin haikea olo jopa sen takia, että joudun luopumaan hypomaniakausistani. Mutta ehkä pääsen eroon myös maanisista ja depressiivisistä jaksoista. Joten minusta kai tulee sitten tavallinen ja tylsä. Toisaalta helpottaa, toisaalta pelottaa. Miten tylsää elämästä tulee. Muuttaako se taas minua? Olen osaksi nyt oppinut elämään itseni kanssa. Vaikka kyllä noi sekoilut harmittaakin. Toisaalta ne hyvät jaksot on niin hyviä, että niistä on vaikea luopua. Osaanko vielä lääkityksen aloittamisen jälkeenkin nauttia luonnon kauneudesta ja elämän ihanuudesta ja rakastaa ihmisiä ja itseäni?

Lueskelen tässä juuri potilasopasta. Ja tuo minun mielialahäiriöni vaikuttaa luovuuteen aika paljon. Aika moni suuri taiteilija on potenut samaa sairautta kuin minäkin. Ja hypomania jaksoilla ja terveinä kausinaan ovat työskennelleet tuottavasti. Esimerkkinä täytyy mainita mm. Vincent van Gogh, Martin Luther ja muutama USAn presidentti on ainakin mainittu sairastaneen kaksisuuntaista mielialahäiriötä, Abraham Lincoln, Theodore Roosevelt ja Winston Churchill. Suomalaisista liitetään tähän ryhmään usein ainakin Eino Leino, Mika Waltari ja Timo K. Mukka.

Tätä ohjetta lukiessa huomaan, että minulla on kaikki mahdolliset tekijät taustalla. Perinnöllisyys ja aikaisemmat alkoholiongelmat. Psykoterapia jatkuu, kunhan saavat minulle uuden psykologin järjestettyä. Tämä todella vaatii sitä, enkä usko itse selviäväni ilman sitä. Lehtisessä lukee näin: "Psykoterapia tukee kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoitoa, mutta ei yleensä korvaa lääkehoitoa. (Sairaus on elinikäinen) Monet terapiamuodot ovat tehokkaita. Erityisen sopivia ovat terapiamuodot, jotka auttavat ymmärtämään ja tulemaan toimeen sairauden kanssa. Psykoterapia voi olla hyödyllistä masennuksen hoidossa ja monien liitännäis sairauksien tai ongelmien hoidossa kuten alkoholismin, aggressiivisuuden ja perheongelmien. Psykoterapia voi myös tukea lääkemyöntyvyyttä (no, tähän mä kai tarviin apua ainaskin). Potilaan ja perheen opastaminen, mahdollisesti perheterapiakin, on keskeinen osa hoitoa. Tavoitteena on potilaan tukiverkon rakentaminen.

Hitto, että meinaa alkaa itkettämään! Jotenkin tuntuu, kuin olisin jonkun elinikäisen ystävän saattelemassa haudan lepoon. Toisaalta se on myös ollut vihamieheni, joten joutaa mennäkin, mutta silti tuntuu pahalta. Se on kuitenkin ollut osa minua. Voi tietysti olla niinkin, että ylireagoin tähän asiaan... Mutta se selviää vasta myöhemmin, miten mun tulee käymään. Olenhan mä osannut jo ennakoida tätä, mutta en ole silti sitä voinut täysin sisäistää, kun mitään varmuutta ei ole ollut. Eikä sitä siksi ole mitenkään voinut tajutakaan kunnolla. Luulin, että olen kuvitellut kaiken.  Hirvittää kuitenkin aloittaa tuota lääkitystä. Minkähänlainen laama musta tulee niiden lääkkeiden myötä? Toisaalta samaa lääkettä käytetään myös migreenin estolääkityksenä, joten ehkä se voisi  helpottaa oloa myös sen osalta. Tällä hetkellä tuntuu vain, että mä olen ihan yksin tämän tilanteeni kanssa. Kurja olo.

Jännittää myös kovasti, miten tulee käymään ihmissuhteilleni. Sairaudesta paranemisen tietysti pitäisi auttaa, mutta mä pelkään sitä, miten käy mun ja Mr. T:n suhteen kanssa. Putoaako hän kuvioista? Vai kumpi mies putoaa? Eilen mä kyllä pähkäilin, että katsellaan nyt ensin puoli vuotta, miten tuo mua jaksaa. Sitten voi miettiä tilannetta uudestaan. Siihen asti mä aion unohtaa ajatukset vakavammasta suhteesta ja toimista sen eteen. Eli meidän perhe-elämä on siihen asti etusijalla. Enkä edes ajattele perheen hajottamista. Toisaalta tuo avokki puhuu avioon astumisesta ja niitä pitäisi sitten suunnitella. Enhän mä voi semmoista suunnitella tässä tilanteessa! Vaikka lupasinkin tossa mun ja Mr. T:n suhteen katkon aikana naimisiin mennä. Perheterapialle saattaisi edelleen olla tarvetta, mutta enhän mä voi T:stä siellä puhua! Se sortaisi koko linnan ja kaiken, mitä ollaan kuntoon tässä saatu. Ja mä menettäisin kaiken. Paska mäihä! Onko avokki mulle joku isän korvike? Että mä en tahdo siitä turvallisesta lintukodosta lähteä, vaikka mieli halajaa koko ajan muualle? Rakkauttani avokkiin, en tahdo edes pohtia.  Onhan hän mulle rakas, mutta silti... Joku tässä edelleen mättää, että mä muihin rakastun. Ei sitä voi kokonaan tämän mun sairaudenkaan piikkiin laittaa. Mä olen jotenkin niin hukassa itseni kanssa. Tekisi mieli painua kotiin ja mennä peiton alle piiloon itseltään ja kaikilta muilta.

Joskus tuntuu, kuin minua olisi tosiaan kaksi. Ainahan mä olen toivonut, että mulla olisi kaksoisolento. Mutta ehkä mä olen jakautumassa kahtia sen takia ja elän kahta elämää. Uskomattoman hyvin nuo elämät ovat viime aikoina nivoutuneet yhteen, enkä tunne huonoa omaatuntoa siitä, että rakastan kahta miestä. Ehkä tämä sairaus sitten jakaa mua noin pahasti kahtia. Energiaa on niin paljon olevinaan, että kyllä minusta riittää kahdelle ihan hyvin. Ja lääkitys on voinut tehdä sen, ettei mulle tule niitä huonon omantunnon hetkiäkään. Mikä musta on tulossa??? Apua!!! Mä olen kerrassaan hirveä ihminen ja silti mua rakastetaan ihan liikaa. Miksi Mr T:kin minua rakastaa, vaikka tietää mikä mä olen? Ja miksi avokki yleensä otti mut takaisin kaiken sen jälkeen, mitä mä olin meidän perheelle tehnyt? Miksi se luottaa muhun?  Okei, mä olen sairas. Ja parhaina päivinäni olen erittäin rakastettava ihminen. Mutta silti mä olen täysi paska! Mieleltäni musta kuin hiilikellari ja toisaalta aurinkoinen ja herkkä kuin kesäaamun kaste hämähäkin seitillä. Tällä hetkellä olo on niin sekava, että voisin juosta seuraavan junan alle, joka ohi tuosta ajaa. Naulitkaa mut ristillä! Kivittäkää rotkoon! Tehkää loppu tästä mun elämän helvetistä! Mä en kestä enää! Mua ei saa rakastaa! Vihatkaa! Vihatkaa! Vihatkaa mua! Sen mä olen oikeasti ansainnut! Mitä ihmettä ihmiset minussa näkee? Mä olen hirviö. Ei musta kannata välittää. Lopettaisivat jo. Jättäisivät yksin... mitä hyvää mä olen kenellekään tehnyt? En mitään! Pelkkää tuskaa vain tuotan kaikille. Toisaalta tahtoisin olla täydellinen enkeli, joka ei tee kenellekään pahaa. Toimisin oikein aina ja lähimmäiseni välittäisivät minusta oikeista syistä. Eikä vain siksi, että mä yritän hyvillä teoillani hyvittää pahoja tekojani. Pää räjähtää!!! En mä ansaitse tätä työpaikkakaan, kun vain puran täällä ajatuksiani blogiini, vaikka töitä pitäisi tehdä. Pistäkää mut lukkojen taa. Etten tee enää kenellekään pahaa. Älkää tulko katsomaan, elkääkä ottako yhteyttä. Mä olen hirveä ihminen, enkä hyvää seuraa kenellekään. Minusta saa pahoja vaikutteita. Puhun toista ja teen toista. Valehtelen silmät korvat täyteen. Sekö on mukavaa??? Kyllä mä puhun, mitä tahdotte kuulla. Mieleni on jakautunut täysin kahtia. Välissä menee hutera silta, joka romahtaa ihan koska tahansa. Ja mitä todennäköisemmin, mä jään sinne pahan puolelle, koska vietän siellä enimmän aikani muutenkin nykyään. Tai sitten putoan vain pimeään ja kadotan itseni lopullisesti. Sekoan varmasti ja lamaannun, enkä pysty tekemään enää mitään muuta kuin tappamaan itseni.