Voi kuulostaa hätiköidyltä ja sairauden aiheuttamalta päätökseltä, mutta ollaan eroamassa avokin kanssa. Ihan sovussa ollaan ja parempi näin, ennen kuin jään taas kiinni pettämisestä. En minä osaa muuttua, enkä voi häneltäkään sitä vaatia. Jos suhde on ollut kuralla vuosikausia, näin on parasta. Eilen laitoin vuokra-asunnon hakuun. Liitteet pitäisi vielä käydä viemässä, kunhan ehdin etsimään ne.

Käytiin eilen Mr. T:n kotikonnuilla ja mummon haudalla vuosipäivän kunniaksi. Helpotin kuulema kovasti hänen oloaan, kun olin läsnä. Tapasin myös hänen isänsä ja pari pikkuveljeä ja yhden hyvän ystävän. Aika mietteliääksi reissu veti ja hiljaista likkaa olin enimmäkseen, mutta onnistuin kuulema hyvän vaikutuksen tekemään kuitenkin. Sen verran se minunkin mieltäni piristi, että illalla olin jopa ihan hyvällä tuulellakin.

Tänään sen sijaan olen huomannut, että mua ahdistaa ihan kamalasti olla yksin. Tuntuu jotenkin taas kaikki ajatukset vyöryvän päälle. Vaikka eihän tässä ole mitään syytä edes. Pelottaa omien vanhempien reaktiot tuosta meidän tai siis minun ratkaisustani. Tällä kertaa siinä ei ole virallisesti ketään kolmatta osapuolta sotkemassa, joten ehkä he ovat armollisempia mulle tällä kertaa. Toivon niin.

Onneksi sain tällä viikolla uuden työkaverin ja ensi viikolla toisenkin. Meidän tiimi tuplaantuu siis. Eikä näin ollen tarvitse yksin olla niin paljon. Vaikka eihän tuosta juttuseuraa juuri ole, enkä viitsi mieltäni edes purkaa hänelle. En tunne häntä miksikään sielun kumppaniksi, saati että olisi edes lähimainkaan samalla aaltopituudella, mutta riittää että täällä on joku toinen. Eikä tarvitse yksin pakertaa.