Nyt kun on melkolailla asiat järjestyksessä muuttoa varten iskee haikeus. Epänormaalihan mä olisinkin, jos mä en yhtään ikävöisi sitä aikaa, mitä meillä oli M:n kanssa. Tällä hetkellä juuri ottaa aika koville. Ja tää on varmasti vasta alkua. Ja sitten tuo tunne pakottaa muistelemaan, miten raskasta mulla on ollut ja meillä. Mutta kumpikin on tehnyt omat mokansa ja tilannetta ei varmaan pystyisi ikinä korjaamaan. Mä en osaa olla kotona oma itseni ja jotenkin joutuu olemaan varpaillaan koko ajan. Ja kohta alkaisi lapsetkin käyttämään hyväksi sitä, että me eletään yhteiselämää vain lasten kautta. Mitään muuta ei tällä hetkellä varmaan meidän välillä edes ole. No, ammottava kuilu, jonka yli ei ole enää siltaa. Kun tämän pari viikkoa vielä jaksaisi. Sitten alkaa uusi elämä. Ja uuden tilanteen opettelu ja totuttelu elämään erillään. Yhteyksissähän me joudutaan olemaan väkisinkin.

Tällä hetkellä olo vaan on tosi kurja. Miksi tässä piti käydä näin? Miksi kaikki meni pieleen? Itkettäis, mutta ei tässä uskalla paljon alkaa vetistelemään, kun koska vaan voi joku pelmahtaa tänne työtilaan.