Viime viikkoinen psykiatrilla käynti taas avasi muutamia lukkoja ja auttoi käymään menneisyyttään taas läpi uudessa valossa.

Eilen aamulla otinkin vielä epähuomiossa kahteen kertaan aamulääkkeet. Olo oli sen mukainen. Hah haa! Olin oikein pirteä ja energinen koko päivän. Illasta alkoi tosin mennä jo vähän ylikierroksille ja repesin melkein saman tien itkemään, kun otin tasaavat iltalääkkeet.

Iskä oli tunkenut itsensä kylään M:n luo juuri sopivasti, kun tulin poikia tuomaan ja heti alkoi valittamaan, että olisi se ollut mukava, jos olisin soittanut viime viikonloppuna. Sanoin, että hitostako mä voin ikinä tietää, mitä on suunniteltu, kun kaikki asiat hoidetaan mun selkäni takana muiden kanssa sopien. Ei tullut sitten mieleen soittaa, kun oli niin paljon kaikkea muutakin muistettavaa. Sen jälkeen yritin jotain yleistä puhua omista kuulumisistani, mutta herra vaikeni kuin muuri, eikä reagoinut sanoihini mihinkään. Kiitti, mulle riitti! Mitä ihmeen pahaa mä olen tehnyt, että mulla on tommoinen isä??? Ei todellakaan huvita isänpäivänä soitella, kun isää ei lapsensa kiinnosta mitenkään muuten.

T kävi illalla, kun pyysin käymään. Sekin kehtasi mun päätä sekoittaa ja toi kukkia, perkele! No, en mä sille enää vihainen ole, mutta silti...  Mä en todellakaan tiedä, mitä mä tahdon. Kertoi myös törmänneensä entiseen työkaveriimme K:hon ja se oli kysynyt, mihin sä oot Mimosan jättänyt? T oli esittänyt ihan tietämätöntä ja saanut kuulla, että koko entinen työpaikka on taas niin tietävinään meidän olevan kimpassa. Hitto! Ostakaa oma elämä!!!

Kiva on taas parin viikon päästä mennä sinne kaikkien retosteltavaksi ja silmätikuksi...

Onneksi huomenna on taas psykiatri... Olispa tulleet ne valproaattikokeen tulokset jo, niin saisi helpotusta tähän oloon. Ja voisi aloittaa lääkityksen uudelta pohjalta. Mä en todellakaan tiedä kauanko mä kestän tätä oloa tällä mallilla. Toi eilinen mokaus kyllä antaa vähän toivoa, että lääkitys voisi ehkä olla joskus hyvällä mallillakin... Mutta miten kauan mä niitäkin joudun syömään?

Viime viikolla itkin monet illat silmät turvoksiin oloani ja välillä kaikki tuntui niin turhalta. Tänäänkin olisin kaikista mieluiten jäänyt vaan kotiin nukkumaan. Tuskin kukaan olisi edes huomannut sitä. Mieluiten olisinkin näkymätön. Työkuntoani olen myös miettinyt. Tokihan mä olen työkuntoinen, kunhan ei tarvitse mitään vaikeaa miettiä, eikä ketään nähdä. Voisikohan tätä hommaa tehdä etänä sittenkin?