Tää päivä on taas ollut semmoista myllerrystä kuin vaan voi olla. Hitto, noi tasaavat lääkkeet tekee kaikkea muuta kuin tasaa mun oloa!!! Olo on kuin koskessa pyörisi. Miten voikaan yhden päivän aikana mieli aaltoilla näin pahasti taas? Pakokauhusta paniikkiin ja suisidaalisesta olosta voiton riemuun. Mä oon ihan poikki, vaikka kello on vasta yksi päivällä!

Viime päivinä olen työkuntoa tosiaan joutunut vähän pohtimaan myös. Tuntuu, että unohtelen pienempiäkin juttuja, saati että muistaisin isompia. Toisaalta miten voikaan pystyä työskentelemään häiriintymättä  ja keskittyneesti, jos aivoissa käy tuommoinen sähkömyrsky?

Löysin vihdoin eilen kirjastostakin pari kirjaa, jotka käsittelevät kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Aloitin lukemaan eilen illalla Leena Vähäkylän Mieli keinussa - Tarinoita masennuksesta ja maniasta - kirjaa. Tarinat tuntuvat niin omilta, kuin voi olla. Ei voi käsittää, että muutkin elävät samanlaista elämää. Ja välillä nousee karvat pystyyn, miten ahdistavalta tuntuu lukea semmoisesta kaaoksesta, mitä toiset ovat joutuneet kokemaan. Mieleen herää kysymyksiä, miten läheiset jaksavat katsoa sivusta meikäläisenkin toilailuja ja sekoilua? Ja miten mä satutan muita.  Järjellä kun yrittää ajatella, ehkä viisain sijoituspaikka meikäläisellekin olisi hullujen huone...  Etenkin hypomaniavaiheessa. Itsellä olo on silloin loistava ja aikaan saava. Mutta millään todellisuudella ei ole silloin välilä. Ja läheiset unohtuvat. Vaikka elämä onkin niin ihanaa kaikin puolin. On ihana tutustua uusiin ihmisiin ja nauttia täysin siemauksin siitä kaikesta, mitä kohtalo voi minulle tarjota. Ja sitten kun tulee se päivä, että alkaa laskuja tippua niiden päivien jäljiltä ja muita seuraamuksia. Iskee ahdistus ja synkkyys. Tuntuu, kuin musta huppu laskeutuisi päälleni. Apua ei ilkeä keneltäkään pyytää, kun sitä on kaikkivoipaisuudessaan huonolla tuurilla haistatellut paskat ystäville ja tehnyt ohareita uusien ihastuksien perässä juostessa. Perintätoimiston kirjeitä tippuu sitä tahtia, ettei aina muista mitä on maksanut ja mitä ei. Ja kaikki ahdistaa niin paljon, ettei  välttämättä ole toimintakykyä hoitaa kaikkea. Häpeä on hirveä ja itseinho. Mitä olenkaan taas tehnyt?!? Ja Miksi? Mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämmöisen elämän? Tekisi mieli hakata päätä seinään tai nauloja otsaan. Pistää pussi päähän ja unohtaa tehdä siihen ilmareiät ja narulla kaulan ympärille rusetti. Sängyn alla olisi turvallisin paikka. No, eipä siinä auta muu yleensä kuin ottaa itseään taas niskasta kiinni ja yrittää hoidella asiat parhain päin. Ja hoitaa rästihommat kuntoon ja yrittää saada itselleen maksuaikaa järjestettyä tai kehittää rahaa jostain. Sitten kun ne asiat on hoidossa vannoo taas, ettei ikinä enää sekoile. Normaalitilassa menee muutama päivä tiukassa kurissa ja järjestyksessä. Päivät täyttyvät pyykkivuorien silityksellä ja siivoamisella yms. normaalilla. Kunnes alkaa taas tympiä koko homma ja istun yhden illan ja yön koneen ääressä näpertämässä omiani tai jotain muuta mukavaa ja sen jälkeen voikin taas alkaa kaiken alusta. Välillä sykli kestää pitempään välillä vähemmän aikaa. Alkuun saattoi olla, että meni puolikin vuotta ihan kivasti, sitten keväällä taas riehaannuin ja kesän rällästin ja syksyllä taas iski debis ja talvi meni ryhdistäytyessä. Viime aikoina meni varmaan neljännes vuosittain syklit ja sitten jopa kuukauden aikana saatoin käydä kaiken läpi. Joten kaikki alkoi käymään tosi raskaaksi ja voimia kuluu paljon. Ja nyt olo on jo niin sekava, että mulla heittelee aallot koko ajan laidasta toiseen. Pari tuntia voin olla riehakkaalla tuulella ja sitten taas romahtaa kaikki.

Se paha tässä lähes jatkuvassa masennuksessa nyt on, että mun alkaa tehdä mieli alkoholia. Olisi kiva tempaista yhtenä viikonloppuna kunnon meiningit päälle ja löytää itsensä ties kenen luota aamulla. Eniten on ikävä yhtä J:tä, mutta sekin on nykyään varattu, joten eipä voi senkään kanssa tehdä mitään... Kaipa sekin oli vain se tunne, mikä siitä yöstä tuli ja kuinka mä olin se palvottu. Muinoin kun kaikki meni aina toisin päin. Mä olin se epävarma ja pelkäsin, että toinen siitä häviää jonnekin. Nyt on kaikki ollut toisin...  ja mitä sitten? Mullahan on kaksi miestä edelleen tuossa odottamassa mun paranemista. Mitä niille tapahtuisi? Onko sillä väliäkään? Juuri nyt en taas jaksa edes välittää. Olo on itsellä niin tuskainen, että tahdoisi vaan hetken relata ja nauttia hyvästä olosta ja unohtaa tää kaikki paska edes yhdeksi illaksi.