Nyt olis sitten kämppä jo tiedossakin. Käytiin kaverin kanssa eilen pihapiiri iltalenkillä katsomassa. Siistiltä näytti ja lapsille näytti olevan ihan mukavasti tilaa ja "laitteita" leikkiä. Sunnuntaina pääsen katsomaan sitä. Muuten oli eilen ihan positiivinen olo, kunnes tulin kotiin.

M:lle alkaa kai todenteolla realisoitua se, että mä olen muuttamassa. Lasten osoitteesta se jaksaa vängätä nyt koko ajan. Että miten mä olen sen ajatellut? Sillähän nyt ei ole mitään merkitystä, miten mä olen asiat ajatellut, vaikka ne olisi miten reiluja/järkeviä. Kun hän haluaa molempien poikien osoitteen samaan hänen kanssaan ja sitä myöden saisi myös yksinhuoltaja korotuksen ja asumistuet ja mä en sitten saisi mitään. Musta olisi reiluinta, että "jaetaan" ne. Kummallakin on nimissään yksi poika, vaikka muuten ovatkin yhdessä. Ja sitten se pelkää, että hän joutuu elatusmaksuja maksamaan, jos pojat on mulla. Miten sitten toisin päin? Eikö mulla muka ole aihetta pelätä samaa? Etenkin jos hänelle on semmoinen tullut mieleen, niin varmaan se uhkaisi minuakin. Kun kummallakin olisi yksi, ei tätä ongelmaa tulisi. Sitten vedottiin siihen, että pojat joutuu eri kouluihin ja tulee eri kaveripiirit. No, siihen nyt on vielä 2 vuotta ennen kuin tuo esikoinen kouluun menee ja tilanteet ehtii muuttumaan vaikka miten päin.

Pojat olisivat ikään kuin korvausta siitä, että hän menettää minut! Just joo... ja kaikkea kanssa. Niin kuin se minulle voitto olisi ja muutenkin kannattava kauppa, että muutan pois tuosta lintukodosta. Vai pitäisikö vaan olla marttyyri? Kärsi kärsi, niin kirkkaamman kruunun taivaassa saat. Asioita sotkee koko ajan tuo appiukko, jonka luona vierailtuaan sillä on aina joku uusi ässä hihassa. Mutta mä en aio luovuttaa. En tällä kertaa. Tällä kertaa mä en ole mikään pahis, joka lähtee vieraan matkaan. Eikä mun tarvitse siksi nöyristellä yhtään. Enkä aio sitä tehdä. Muutenkin olen nyt paljon paremmassa jamassa henkiseltä voinniltani ja pystyn ajattelemaan selkeästi ja hoitamaan asiani.

Mutta en mä rahan takia halua noista pojista kiinni pitää niin kovasti. Kyllähän mä pystyisin vuokran maksamaan ilman tukiakin, mutta jos mä tässä annan periksi ne yrittää varmaan viedä ne multa kokonaan. Ja herranjumala! En mä tahdo omista lapsistani luopua ihan hevillä, vaikka niillä miten olisikin miehen sukunimi.