Tänään olo on kuin lumiukolla. Täysin pihalla. En tajua miten voikin olla näin puupäinen olo taas. Toisaalta melkein koko viikon onkin ollut samaa. Apatia jyllää edelleen. Ei nyt suoranaisesti ole mikään ahdistunut olo, mutta ei mitään ilojakaan.

Tosin aamulla sain pientä tsemppiä eilisestä kommentista. Kiitos siitä! En todellakaan kannata sitä, että lapseni olisivat vain kylässä minun luonani. Ja kokonaan en heidän hoitovastuuta halua myöskään ottaa. Enkä tahdo, että pojat vieraantuisivat isästäänkään. Kyllä kummankin vanhemman kodin kuuluu olla myös lastemme koti. Ja arkea vietetään kummankin vanhemman luona.

Psykologin kanssa käytiin eilen läpi labrakokeideni tuloksia ja valproaattiarvo oli liian alhainen viitearvoihin nähden. Lauantaina on lääkärin soittoaika, joten on varmasti luvassa annostuksen muutoksia. Hirvittää taas. Tuo Deprakine kun aloittaessakin veti mut täysin toimintakyvyttömäksi ja lähes itsetuhon partaalle. Nyt jos sitä taas korotetaan,  ei varmaan olo tästä ainakaan parane. Itse olen melkein sen kannalla, että vähennettäisiin tai sitten pitäisi Sepramilia lisätä. Koska ei varmaan ole tarkoituksen mukaista, että mun elämä on täysin iltonta, vaikka tasaistahan sen pitäisikin olla. Mutta kyllä ne ilon pipanatkin kuuluu elämään. Nyt vaan tuntuu kuin joku pidättelisi mua koko ajan, enkä uskalla nauttiakaan mistään. Ei nyt naama rullalla ole, mutta peruslukemilla pääsääntöisesti. Itku kuristaa kurkussa kuitenkin yleensä, vaikka ei tunnukaan olevan mitään syytä.

Eilen nukutti ihan armottomasti ja pojat kiusasivat mua parhaansa mukaan ja käyttäytyivät kuin mitkäkin herjat, kun käytiin yhtä kissimirriä katsomassa. Harkitsin sen ottamista, mutta neiti osoittautui kovin hentokarvaiseksi ja mulla alkoi kutittaa silmiä ja nenää kamalasti. Lisäksi nykyinen omistajakaan ei tunnu olevan täysin varma, haluaako kissasta luopua. Siihen mä en ainakaan ala, että hän antaa kissansa pois ja sit kuitenkin kohta ottaa sen takaisin ja pojille tulee suuri suru sen takia.