Jokohan mun olo pikkuhiljaa alkaisi olla normaali? Sunnuntaista lähtien on mieli ollut jotenkin selkeämpi ja positiivisempi. Paniikkikaan ei vaivaa enää niin pahasti. Ja vähän meinaa joulumielikin hiipiä mieleen.

Mä oon miettinyt tänään kovasti noita mun estoja. Miksi on niin vaikeaa näyttäytyä rakkaan kanssa julkisesti missään? Saati sitten suudella julkisesti. Ja miksi mä edelleen pidän siitä kulissista tiukasti kiinni, että me muka ollaan vielä palaamassa yhteen M:n kanssa? Tällä hetkellä se tuntuu aivan turhalta ja itsekkäältä. Ja sitä paitsi, mähän olen taas onnellisesti yhdessä T:n kanssa. Jospa sekin nyt vihdoin asettuisi uomiinsa virtaamaan rauhallisesti. Eihän sitä paljon pääse romantiikkaakaan syntymään, kun toinen on estoinen ja arka. Silti mä kateellisena katson pariskuntia, jotka suutelee tungoksessa ja tekee yhdessä asioita. Mäkin haluaisin tehdä niin.

Mutta kai mulle on ollut helpompi kypsyä asioihin rauhallisempaan tahtiin kaikin puolin. Vaikka itse tuppaankin tekemään radikaalimpia päätöksiä. Tiedän, että teen oikein mutta silti sitä ei uskalla hyväksyä. Ja uskalla seisoa päätöksensä takana täysin. Miksi mä ajattelen edelleen koko ajan, mitä muut musta puhuu??? Toisaalta toipuminen on mulle helpompaa, jos saan käydä asioita omassa rauhassani, eikä puida niitä kaikkien muiden kanssa. Eikä se ole tarkoituksen mukaistakaan.